Sotilaallisesta liittoutumattomuudesta luopumisella olisi vakavia vaikutuksia puolustuksen muihin peruspilareihin

Ukrainan kriisi on ymmärrettävästi aktivoinut Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta käytävää keskustelua. Monissa puheenvuoroissa on noussut esille näkemys, jonka mukaan Suomen nykyinen maanpuolustus on heikolla tolalla ja tilanteen parantamiseksi Suomen tulisi liittyä Nato:n jäseneksi. Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on koko sodanjälkeisen ajan perustunut viisaaseen ulkopolitiikkaan ja uskottavaan omaan puolustukseen hyvin tuloksin; maamme kehitys tältä osin on ollut vakaata. Ulkopolitiikkaa johdetaan edelleen viisaasti ja Suomen puolustusvoimien koulutuksellinen ja materiaalinen taso on parempi kuin ehkä koskaan. Kansalaisten maanpuolustustahto on korkealla. Tilanne ei siis ole huono, niin kuin väitetään.

Miksi muuttaa sellaista, mikä toimii hyvin? Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kolme peruskiveä ovat yleinen asevelvollisuus, alueellinen puolustus ja sotilaallinen liittoutumattomuus. Olisi sinisilmäistä kuvitella, että voisimme muuttaa yhtä näistä peruspilareista ilman vaikutuksia muihin. Rakennelma on kuin kolmijalkainen tuoli, kun yksi jalka katkeaa, tuoli kaatuu. Suomen Nato-jäsenyydellä tulisi olemaan syvällisiä vaikutuksia niin yleiseen asevelvollisuuteen kuin alueelliseen puolustukseenkin. Nato-jäsenyys murentaisi yleisen asevelvollisuuden perustan nopeassa tahdissa.

Yleinen asevelvollisuus rakentuu Perustuslain tasolla säädettyyn maanpuolustusvelvollisuuteen. Nato- jäsenyys merkitsisi Puolustusvoimille velvollisuutta osallistua Suomen puolustamisen lisäksi myös muiden Nato:n jäsenmaiden puolustamiseen. Ajatus, että Nato:n jäsenmaa Suomen reserviläispohjainen armeija puolustaisi Suomea yhdessä muiden kanssa, mutta ei osallistuisi muiden maiden puolustamiseen, on mahdoton. Toisaalta on mahdotonta uskoa, että yleinen asevelvollisuus olisi nykyisellä tavalla laajasti kansalaisten hyväksyttävissä, jos velvollisuutena olisi osallistua muiden, ehkä kaukanakin olevien maiden puolustamiseen. Kehitys johtaisi vääjäämättä yleisen asevelvollisuuden legitimiteetin murenemiseen, siirtymiseen vapaaehtoiseen järjestelmään ja lyhyessä ajassa maanpuolustuksen ulkoistamiseen, siirtymiseen ammattiarmeijaan Ruotsin kehityskulun mukaisesti. Yhteiskunnassa, jossa korostetaan yksilön oikeuksia velvollisuuksien jäädessä taka-alalle, kuvattu kehitys olisi nopeaa. Koska Suomen puolustus olisi Nato-jäsenenäkin viime kädessä kuitenkin omien puolustusvoimiemme varassa, olisi nykyjärjestelmän peruspilarien horjuttaminen vaarallista. Onhan täysin selvää, että sellaista massiivista lisäystä, jolla edes lähimain voitaisiin korvata yleiseen asevelvollisuuteen perustuva armeija, ei puolustusbudjettiin millään olisi saatavissa.

 

Juha Korkeaoja

Julkaistu Helsingin sanomien mielipidepalstalla lokakuussa 2014